OLETKO MIETTINYT TERAPIAA / KESKUSTELUAPUA? BEHÖVER DU SAMTALSSTÖD / TERAPI?

OCKSÅ PÅ SVENSKA!

Ratkaisukeskeistä tukea kilpailukykyiseen hintaan Helsingin keskustassa!

60€/45 minuuttia  120€/1,5 tuntia

Lääkärin lähetettä / diagnoosia ei tarvita. Pitkäaikaista sitoutumista ei tarvita, mutta pitkäkestoinenkin tuki on mahdollista. Kertojen tiheys tarpeesi ja mahdollisuuksiesi mukaan.

Vastaanotto: Fysios Selkäcenter, Helsingin keskustassa! Yrjönkatu 36 A

Olen viimeistelemässä 1120/2010 terveydenhuollon ammattihenkilöasetuksen mukaisia psykoterapeuttiopintoja. Valmistun kesäkuussa 2019.

Soita ja kysy lisää! Tiukkojakin kysymyksiä saa tehdä.
Tiedustelut: nina.nores-syvanen(a)fysios.fi
Puh: 0407784918

Fysios Selkäcenter tarjoaa myös fysioterapiaa. Enemmän tietoa: www.fysios.fi

Kilpailutuksen kukkaset: ymmärtääkö Kela psykoterapian terapiasuhteen merkityksen?

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran 7.10.2018

Enpä olisi uskonut näkeväni tätäkin päivää. Kela pakottaa osan kuntoutujista vaihtamaan psykoterapeuttinsa kesken kuntoutuksen.

Kela on tehnyt päätökset vaativan kuntoutuksen palveluntuottajista. Koska laadun osuus kuntoutuksessa oli vain 20% ja hinnan 80%, oli jo huolta siitä, että parhaimmat ammatti-ihmiset eri terapioissa saattavat jäädä rannalle. Ja näin ei tietenkään saa olla.

Tätä en tullut ajatelleeksi: psykoterapiassakin pakotetaan nyt keskellä terapiaprosessia vaihtamaan oma terapeutti – jos terapiaa saavalla ei ole varaa maksaa itse terapiansa. Näin on nyt käymässä osalle niistä, jotka saavat psykoterapiaa Kelan vaativana kuntoutuksena ja joiden psykoterapia on jatkumassa vuodenvaihteen jälkeen.

Psykoterapia on vuorovaikutuksessa tapahtuvaa hoitoa. Terapiasuhteella on tärkein merkitys. Kuntoutujalla voi olla esimerkiksi hylkäämisen kokemuksia, joiden takia hänen on vaikea luottaa edes terapeuttiinsa. Luottamuksen rakentaminen voi viedä pitkään.

Pahimmillaan Kela saattaa linjauksellaan vahvistaa kuntoutujan traumaa. Ajatukseni ovat nyt niissä kuntoutujissa, jotka ovat olleet rakentamassa tätä luottamusta terapeuttiinsa ja saaneet nyt tietää, että heidän terapiansa ei enää jatku samalla terapeutilla vuodenvaihteen jälkeen. Kelan linjaus saattaa olla vaaraksi potilasturvallisuudelle.

On vaikea käsittää, mitä Kelassa on oikein ajateltu. Suhtaudutaanko Kelassa psykoterapiaan ja muuhun kuntoutukseen samalla tavalla kuin murtumavamman nukutuksessa tehtävään leikkaushoitoon? Siinä tekniikalla on tärkein merkitys – toisin kuin psykoterapiassa.

Varsinkin psykoterapeuteista on jo nyt pulaa. Vallitseva tilanne ei suinkaan helpota tätä ongelmaa. Kyseenalaiset kilpailutukset tulevat johtamaan siihen, että moni terapeutti pyrkii työllistämään itsensä julkisen järjestelmän ulkopuolella. Moni apua tarvitseva jää jatkossakin ilman apua.

Ristiriitaiset selitysmallit voivat pahentaa pitkäaikaisesta kivusta kärsivän ahdinkoa

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran 19.3.2018

Hakeuduin aikoinaan lääkärille kipujen vuoksi. Sain kuulla, että muun muassa liikunnan puute aiheutti kivun ja oireet, joista valitin. Olin juuri myöntänyt, etten liiku tarpeeksi. Olin kertonut, että liikkuminen on on/off –tyyppistä; kesällä liikun tarpeeksi, mutta talvi on haastavampi. Oli loppukesä, ja yleiskuntoni oli selvästi noussut kesän aikana. Silti liikunnan puute oli lääkärin mukaan syynä silloin lisääntyneisiin kipuihin. Näin käy, kun ammatti-ihmisen on vaikea luopua omista selitysmalleistaan silloinkin, kun ne ovat ontuvia.

Olin jo aikaisemmin kuullut fysioterapeutista, joka luokitteli kaikki potilaansa yliliikkuviksi. Kyllä. Ainakin ne kuusi hänellä käynyttä, joiden kanssa itse keskustelin. Jos potilas oli aikaisemmin käynyt jollakin muulla fysioterapeutilla ja saanut jonkun muun selitysmallin, se oli kuulemma väärä. Lisäksi fysioterapeutti huomautti helposti ylipainosta tai epäsymmetriasta. Ihmisen oma keho, jota hänen pitäisi rakastaa, onkin muuttunut virheelliseksi, rumaksi.

Potilaat saivat mukaansa kieltolistan, mitä kaikkea he eivät enää saa tehdä väitetyn yliliikkuvuuden vuoksi. Väärien asioiden tekeminen oli vaarallista tämän fysioterapeutin mukaan. Hän saattoi vaatia jopa rakkaasta harrastuksesta luopumista – siitä huolimatta, että potilas koki tämän tekemisen vähentävän kipuja. Joskus oli jopa pientä komiikkaa, kun yksi potilas oli saanut tarkan ohjeistuksen siitä, missä asennossa niskan olisi oltava – ja hän yritti tunnollisesti noudattaa tätä ohjetta kaikessa tekemisessään ja olemisessaan. Siinä se jäykkyys vasta kasvaakin, kun yrität millin tarkkuudella toteuttaa saamaasi ohjeistusta niskan asennosta.

Yliliikkuvuudella, epäsymmetrialla – kuten millään muullakaan selitysmallilla – ei ole tieteellistä perustaa ainoana oikeana selityksenä pitkäaikaisille kivuille. Yhden ”ainoan oikean” selitysmallin vaaliminen voi pahimmillaan johtaa epäeettiseen vallankäyttöön. Nykytutkimus korostaa ns. biopsykososiaalista lähestymistapaa. Myös psykososiaaliset tekijät vaikuttavat kivun syntymiseen ja sen määrään. Siksi potilasta olisi syytä kuunnella herkällä korvalla. Toiminta, joka tuntuu mielekkäältä, merkitykselliseltä ja tärkeältä, mutta vaikuttaa ulkopuolisen silmissä järjettömältä, voikin jossakin tilanteessa vähentää kipuja. Toisella henkilöllä sama tekeminen voi taas lisätä kipuja.

Olen kärsinyt pitkäaikaisista kivuista. Itselläni on ollut onni saada sellaisia fysioterapeutteja ja naprapaatteja, jotka ovat tukeneet minua ottamaan tilanteeni omiin käsiini. Kun myöhemmin tarvitsin taas lääkäriä, selvitin, kenelle kannattaa hakeutua, jotta saisin sen avun, minkä tarvitsin. Jouduin maksamaan tästä itse, koska lääkäri toimi vain yksityisesti. Näin ei tietenkään saisi olla, mutta nyt lääkärit ovat pysyneet loitolla. Sain pitkäksi ajaksi tarvitsemani avun yhdellä käyntikerralla.

Ei liene tavatonta, että pitkään kivuista kärsinyt saa aina kuulla uuden diagnoosin tai selitysmallin uudelta lääkäriltä, fysioterapeutilta tai muulta ammattilaiselta. Olen törmännyt tähän omassa asiakastyössänikin. Pahimmillaan potilas juoksee epätoivoisesti lääkäriltä toiselle. Silloin kokonaistilanne ei ole välttämättä kenenkään hallussa – ei edes potilaan. Sairauden tunne kasvaa, kun katselee pidentyvää diagnoosilistaa Kanta-tietokannassa. Kivut eivät kuitenkaan vähene pelkällä diagnoosien lisäämisellä. Kivut voivat lisääntyä, kun huoli kasvaa. Tästä on näyttöä.

Tärkeintä olisi kuulla kivuista kärsivää, kuunnella hänen huoliaan ja selvittää potilaalta, mikä lievittää kipua ja mikä pahentaa sitä. Tärkeää olisi tukea kivusta kärsivää ottamaan tilanne omiin käsiinsä eri selitysmallien viidakossa. Selkäkivusta väitöskirjaa laativa Riikka Holopainen on haastatellut potilaita. Hän on todennut, että yksikin merkityksellinen kohtaaminen, kokemus kuulluksi tulemisesta ja huolenpidosta sekä oivallus oman aktiivisuuden merkityksestä voivat olla käänteentekeviä kivusta kärsivälle.

 

Kirjallisuutta:
Jaana Hautala & Jerry Ketola: Selkäkipu ja mielen voima
Helena Miranda: Ota kipu haltuun

Oikotien blogiteksti; työuupunut tarvitsee ymmärrystä. Työuupumuksen ratkaisukeskeinen lähestyminen

Teksti on julkaistu tammikuussa 2018 Oikotiellä.


Työuupumuksen ratkaisukeskeinen lähestyminen.
Työuupumuksesta kärsivä tarvitsee myötätuntoa, kannustusta sekä uskoa tulevaisuuteen.

Kun työuupumus vie työkyvyn, kokemus on uupuneelle raskas. Lisäkärsimystä voi synnyttää se, ettei uupunut koe tulevansa ymmärretyksi tilanteensa kanssa. Uupunut saattaa myös murehtia tulevaisuuttaan: työstään selviytymistä ja toimeentuloaan.

Työuupumuksesta kärsivä tarvitsee myötätuntoa. Tämä on tärkeää, koska syyllisyyden tunne ja ylitunnollisuus voivat johtaa siihen, että uupuneen on vaikea olla myötätuntoinen itseään kohtaan. Tärkeää on myös, että uupunut tulee kuulluksi oman tilanteensa kanssa.  Uupunut tietää itse parhaiten, mikä on uuvuttanut hänet ja mitkä asiat tuovat voimavaroja.

Uupunut on siis oman tilanteensa paras asiantuntija. Työnantajan ja työterveyshuollon olisi tämän vuoksi kuunneltava uupunutta herkällä korvalla. Tutkimustiedon mukaan olennainen osa hoitoa on työolojen muokkaus. Jos sairauslomalta palataan samaan tilanteeseen kuin missä työuupumus on syntynyt, uusiutumisen riski on suuri. Parhaimmillaan uupuneelta voidaan saada arvokasta tietoa, jonka avulla voidaan ehkäistä uudet uupumustapaukset työpaikalla.

Työuupumuksessa, kuten muissakin vaikeissa tilanteissa, tarvitaan uskoa tulevaisuuteen. Olo voi helpottua jo siitä, että tulevaisuus näyttää paremmalta kuin nykyhetki. Uupumustilanteessa työnantajalla voi olla paljon valtaa tulevaisuususkon synnyttäjänä. Esimerkiksi sairauslomalla toipuminen edistyy varmemmin, jos uupunut voi luottaa siihen, että hänen tilanteensa on otettu vakavasti. Uupuneen on tärkeä voida luottaa siihen, ettei ylikuormituksen anneta enää syntyä uudestaan.

Jos työoloja ei saada muokattua riittävästi, voidaan olla tilanteessa, jossa uupuneen on itse turvattava tulevaisuutensa ja mietittävä muita ratkaisuja. Näin näyttäisi käyvän liiankin usein. Kahdessa eri haastattelututkimuksessa haastateltiin työuupumuksen kokeneita. Molemmissa tutkimuksissa vain yksi henkilö oli jatkanut uupumuksensa jälkeen samassa työssä. Muut olivat vaihtaneet työpaikkaa, päätyneet eläkeputkeen tai työkyvyttömyyseläkkeelle. Osa lähti opiskelemaan ja osa irtisanoutui ilman tietoa uudesta työstä.

Työterveyslaitos tutki eri työuupumuksen hoitojen vaikuttavuutta vuonna 2016. Tutkimuksessa todettiin ratkaisukeskeisyyden, erityisesti tulevaisuuteen orientoitumisen olleen tärkeä toipumista tukeva tekijä. Tärkeänä mainittiin uravalmennus sekä omien tietoisten valintojen tukeminen.

Työuupunut voi siis joutua tekemään radikaalejakin päätöksiä uransa suhteen kuormittavassa tilanteessaan. Ei ihme, jos ammattiapukin tulee tarpeeseen. Lisäksi työuupumus koettelee ammatillista itsetuntoa. Heikentynyt itsetunto voi vääristää uupuneen käsitystä omista kyvyistään – ja vaikuttaa kielteisellä tavalla tulevaisuutta koskeviin päätöksiin.

Onkin tärkeää myös tuoda uupuneen vahvuudet tietoisesti näkyville. Uupuneelta voidaan kysyä: milloin työ sujuu paremmin kuin yleensä? Missä olet onnistunut? Mitä teit tilanteessa, jossa onnistuit työssäsi? Mikä motivoi sinua? Edellä mainituista kysymyksistä voidaan myös saada arvokkaita vinkkejä, minkälaisia valintoja uupunut voi tehdä oman työuransa jatkon suhteen.

On hyvä myös tutkia yhdessä, mikä on auttanut uupunutta selviytymään tähän asti. Mikä oma tekeminen auttoi selviytymiseen? Selviytymiskysymys on parempi lähestymistapa varsinkin silloin, kun uupumus on akuutimmassa vaiheessa. Vastaukset voivat antaa vinkkejä siitä, minkälaista tekemistä ja toimintaa uupuneen kannattaa jatkaa. Uupuneena ei välttämättä tiedosta itse omia voimavarojaan ja selviytymistaitoja – eli niitä asioita, joita uupunut on osannut tehdä oikein.

Monesti voidaan tarvita terapiaa. Ratkaisukeskeisessä terapiassa pyritään edellä mainitulla tavalla tuomaan vahvuudet näkyville. Myös tulevaisuuteen orientoituminen kuuluu ratkaisukeskeisyyteen. Tilaa annetaan tietysti myös tuntojen purkamiseen, ja se voi olla tärkeässä osassa varsinkin alussa. Kun tilanne on akuutti, voi olla vaikea lähteä pohtimaan vahvuuksiaan tai tulevaisuutta. Joskus tunteita voi nousta pintaan myöhemmissäkin vaiheissa.

Vaikea elämäntilanne, kuten työuupumus, voi olla käännekohtana uudenlaiselle tulevaisuudelle. Se voi myös johtaa tilanteeseen, jossa alkaa pohtia esimerkiksi mennyttä elämäänsä tai omia arvojaan. Tässäkin terapian tuki voi olla paikallaan.

Oikotien blogiteksti: Väitteitä työuupumuksesta. Totta vai tarua?

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran joulukuussa 2017 Oikotien työkyöpeli-blogissa
Työuupumuksesta esiintyy paljon väitteitä ja uskomuksia. Nämä väitteet ovat usein uupuneita syyllistäviä. Kaikki ei ole itsestä kiinni, uupuuko ihminen vai ei. Jokaisen työntekijän pitäisi tulla kuulluksi ja nähdyksi työssään.

 

Väite 1: Työuupumus on laiskuutta ja huonoa työmoraalia

Päinvastoin. Työuupuneen työmoraali on korkea. Se altistaa uupumukselle. Uupunutta vaivaa se, ettei hän koe saavansa töitään tehdyiksi. Jos tämä ei vaivaisi, ihminen ei uupuisi. Olen nähnyt esimerkiksi tilanteen, jossa yksi työntekijä ei jostain syystä hoitanut omaa osuuttaan. Häntä tämä ei vaivannut, eikä hän uupunut. Sen sijaan kollegat, joiden päälle tämän henkilön tekemättömät työt kaatuivat, oireilivat. Kollegojen työmoraali oli korkea, joten he murehtivat näitä tekemättömiä töitä ja tilanteen seurauksia.

Työuupumukseen liittyy kyynisyys, jota voidaan tulkita huonoksi työmoraaliksi. Kyynisyys ei kuitenkaan ole huonoa asennetta. Se on uupuneen selviytymiskeino ylivoimaiseksi koetussa tilanteessa, jossa työn kuorma on pitkään ylittänyt työntekijän sietokyvyn määrällisesti tai laadullisesti. Kyynisyyttä ei voi tahdonalaisesti valita.

Jos työntekijä tunnistaa itsessään kyynisyyttä, tilanteeseen kannattaa hakea apua. Kyynisyys vaikuttaa pidemmän päälle kielteisesti työntekijän hyvinvointiin ja terveyteen.

 

Väite 2: Työuupumus johtuu motivaation puutteesta

Työn olisi vastattava työntekijän arvoja ja päämääriä. Jos työntekijä joutuu jatkuvasti toimimaan arvojensa vastaisesti tai työ ei ollenkaan edistä työntekijän omia päämääriä, uupuminen on vain ajan kysymys. Tällaiseen tilanteeseen voidaan päätyä, jos työntekijä on hakeutunut itselleen vääränlaiseen työhön, ja tätä ei ole huomattu rekrytoinnissa. Toisaalta, vahva henkilöstöjohtaminen, jossa jokainen työntekijä pyritään huomioimaan yksilöllisesti, voi korjata rekrytoinnin puutteet ja synnyttää työn iloa.

Motivaation puute näyttäisi enemmänkin olevan uupumuksen seuraus, ei sen syy. On nimittäin viitteitä siitä, että moni uupunut on ollut motivoitunut työhönsä ennen uupumistaan.

 

Väite 3: Työuupumus johtuu työntekijän ylitunnollisuudesta

Jos työntekijää ei pystytä syyllistämään laiskuudesta, voidaankin syyllistää siitä, että hän on ylitunnollinen. On totta, että tunnollinen ihminen on suuremmassa vaarassa uupua työssään. Esimerkiksi työterveyspsykologian dosentti Kirsi Ahola on kuitenkin todennut, ettei ylitunnollinenkaan työntekijä uuvu työssään, jos työolot ovat kunnossa.

 

Väite 4: Työuupumus johtuu siitä, että työntekijä ei ole osannut sanoa ”ei”

Moni uupumuksen kokenut tuo esille sen, ettei ole osannut vetää rajojaan ja sanoa ”ei”. On mahdollista ja todennäköistäkin, että rajojen vetämisen vaikeus voi lisätä työuupumuksen riskiä.

Työuupumus ei kuitenkaan aina johdu rajojen vetämisen vaikeudesta. Sanna Rikala haastatteli väitöskirjaansa (2013) työuupumuksen kokeneita. Hän huomasi, että he olivat yrittäneet hanakastikin vaikuttaa työkuormaansa ennen uupumistaan. Toisin sanoen: jämäkkäkin työntekijä voi uupua. Ei riitä, että työntekijä pyrkii vetämään rajoja, jos työkuormaan ei yrityksistä huolimatta saada tarvittavia muutoksia. Työntekijän on tultava kuulluksi ja nähdyksi tilanteissa, joissa hänellä itsellään ei ole valtaa tehdä tarvittavia muutoksia.

 

Väite 5: Työuupumus johtuu oikeasti työn ulkopuolisista asioista

Työuupumuksen oireet voivat näkyä ensin vapaa-ajalla, koska moni uupunut työntekijä pyrkii tunnollisuudessaan hoitamaan työnsä viimeiseen asti moitteettomasti. Tämä verottaa jaksamista yksityiselämän puolella. Työntekijä vähentää esimerkiksi sosiaalista elämäänsä. Tilanne on kuitenkin saanut alkunsa työssä, ei yksityiselämässä.

Jokainen uupumustilanne on erilainen, yksilöllinen. On esimerkiksi mahdollista, että kuminauhaa on venytetty työssä jo pitkään – ja tämän jälkeen jokin yksityiselämän tapahtuma katkaisee tämän kuminauhan. Silloin on selvää, että myös työn kuorma on vienyt työ- ja toimintakykyä. Työkuormaan on myös pyrittävä vaikuttamaan – unohtamatta tietenkään yksityiselämän tilannetta.

Työuupumuksesta kärsivällä voi olla myös muilla elämänalueilla ongelmia. Kuitenkin Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Jari Hakanen totesi väitöskirjassaan, että yksityiselämän ongelmat olivat enemmän yhteydessä yleiseen tyytymättömyyteen omaan elämään kuin työuupumukseen. Työuupumus osoittautui ensisijaisesti työstä lähtöisin olevaksi ongelmaksi.

Jos työ tuntuu motivoivalta ja kuormitus on sopiva, yksityiselämän vaikeuksissa kamppaileva työntekijä voi jopa saada voimavaroja työstään niin, että työarki tukee jaksamista yksityiselämän vaikeuksissa. Toki kuormittavammat yksityiselämän tilanteet voivat viedä voimavaroja niin, että sairausloma tai työn osa-aikaistaminen, kuten osasairausloma, voi tulla tarpeelliseksi.

 

Väite 6: Työuupumus on oikeasti masennusta

Varsinkin sairauslomatilanteissa on usein mukana psykiatrisia ongelmia, kuten masennus. On väitetty, että työuupumusta voidaan käyttää peitenimenä, kun oikeaa ongelmaa eli psykiatrista sairautta ei haluta myöntää. Voidaan myös väittää, että työuupumus johtuu masennuksesta.

Tutkimuksissa on kuitenkin enemmän viitteitä siitä, että esimerkiksi työuupumuksen ja masennuksen yhteydessä työuupumus on tullut ennen masennusta. On myös muistettava, että kaikki työuupuneet eivät ole masentuneita.

Vertaistuki ei aina toimi kroonisessa kivussa

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran 24.10.2017

Olin 4.10. kuuntelemassa lääkäri ja kipututkija Helena Mirandan luentoa kivunhoidosta. Tilaisuus oli Fysioksen järjestämä. Kärsin itse kivuista, joten aihe kiinnostaa omakohtaisesti. Mirandan luento antoi vahvistusta sille, minkä jo tiesin: oli hyvä, että olin aikoinaan ns. hankala potilas. Olisin muussa tapauksessa saattanut päätyä sairauskierteeseen. ”Hoito”, jota yritettiin aikoinaan tuputtaa, oli kovin lääkekeskeistä. Nykyisin käypä hoito –suositukset painottavatkin enemmän lääkkeettömiä hoitokeinoja kroonisessa kivussa.

Omassa tilanteessani olen aina vastustanut sairauskeskeisyyttä. Se ei tarkoita, että kieltäisin tilanteeni, etten koskaan ottaisi kipulääkkeitä tai turhautuisi kolotuksiini. Olen kuitenkin pyrkinyt menemään voimavarat edellä. Tärkeintä on, että pyrin tekemään itselleni tärkeitä asioita. Nyt opiskelen ratkaisukeskeiseksi psykoterapeutiksi ja teen asiakastyötä. Lisäksi on harrastukset, joihin voisin panostaa enemmän. Olen joskus todennut, että sana ”vajaakuntoinen” pitäisi kieltää lailla, kun puhutaan työkyvystä. Sillä on kovin negatiivinen kaiku. Käyttäisin sanaa osatyökykyinen.

Miranda otti esille mielenkiintoisen näkökulman: kroonisessa kivussa vertaistuki ei aina ole toimiva. Olen itsekin huomannut tämän. Joitakin vuosia sitten yritin saada tukea tilanteelleni yhdeltä keskustelupalstalta. Halusin tukea tilanteen kokonaisvaltaiselle lähestymiselle. Olin tilanteessa, jossa koin terveydenhuollon tuputtavan lääkkeitä, kun tarvitsin muunlaista tukea.

Kun toin esille omaa kokemustani ja kritiikkiä koskien lääkekeskeisyyttä, sain tuen sijaan vihaistakin palautetta sekä syyllistämistä siitä, että näkemykseni olivat vaarallisia. Minun olisi vain pitänyt hyväksyä tilanteeni, lääkityksen tarve.

Monella ryhmän jäsenellä oli jokaisen tekstinsä alamarginaalissa ”allekirjoituksena” omien diagnoosien lista. Haksahdin itsekin tähän diagnoosilistaan. Välillä tuntui, että ilmapiirissä oli pientä skabaa siitä, kenen lista on pisin. Tajusin vähitellen, että muutun vain sairaammaksi, jos jatkan keskustelua tällä keskustelupalstalla.

Onneksi löytyi myös hyvää vertaistukea. Yhdestä Facebookissa toimivasta ryhmästä sain tarvitsemaani tukea. Hyvä tuki muodostuu siitä, että ihmisen kokemusta uskotaan ja kunnioitetaan, ja hänelle osoitetaan tarvittaessa myötätuntoa. Ihmistä myös kannustetaan hänen omissa valinnoissaan, kun hän pyrkii tekemään itselleen tärkeitä, merkityksellisiä asioita.

Krooninen kipu aiheuttaa valtavat kansantaloudelliset menetykset esimerkiksi sairauslomien muodossa. Pyrin jatkuvasti oppimaan lisää kroonisesta kivusta kärsivän kokonaisvaltaisesta tukemisesta sekä viemään eteenpäin tätä kokonaisvaltaisuutta asiakastyössäni.

Oikotien blogiteksti: Uskotaanko uupunutta, jos hän näyttää liian hyvinvoivalta?

Teksti on julkaistu syyskuussa 2017 Oikotiellä Työkyöpeli –blogissa.
Teksti keräsi tuhansia reagointeja ja sitä jaettiin yli 1 000 kertaa

Uupumus ja masennus eivät välttämättä näy ulospäin. Tämän vuoksi tila voidaan kyseenalaistaa. Uupunut ja masentunut on kuitenkin oman tilanteensa paras asiantuntija. Siksi häntä pitäisi kuunnella herkällä korvalla.

Hiljattain seurasin sosiaalisessa mediassa keskustelua, jossa yksi henkilö ilmoitti olevansa todennäköisesti masentunut. Hän kuvaili joitakin tyypillisiä oireita, kuten tunnetta siitä, että mikään ei tuntunut miltään. Samalla tuli ilmi, että henkilö kykenee edelleen pyörittämään perheensä arkea. Kirjoittajan kertomaa masennusta alettiin epäillä. Voiko ihminen, joka toimii näin ”normaalisti” muka olla masentunut? Vastaus on helppo: Kyllä voi.

Masennuksesta ja uupumuksesta vallitsee liian usein mielikuva täysin rauniona olevasta ihmisestä, joka ei pääse sängystä ylös. Näin ei yleensä ole. Masennus tai uupumus ei ole jatkuvasti vallitseva olotila. Esimerkiksi työuupumuksessa oireet liittyvät työhön. Työn ulkopuolinen tekeminen saattaa sujua hyvin. Työssäkin voi olla sellaisia asioita, jotka sujuvat uupuneelta hyvin. Jos tätä ei ymmärretä työpaikalla, uupuneen kertomaa ahdinkoa ei välttämättä oteta todesta.

Toisaalta työuupumus voi ensin näkyä muussa elämässä, vaikka tilanne on työperäinen. Moni meistä haluaa sinnitellä työssään liian pitkään. Sitten vapaa-ajalla ei enää riitäkään voimavaroja hyvää oloa tuoviin asioihin, jotka auttaisivat myös palautumisessa. Yöunet alkavat häiriintyä, mikä tietysti vaikuttaa jaksamiseen. Sosiaalinen elämä kaventuu, kun työ on vienyt liikaa voimavaroja. Ihmissuhteetkin voivat kriisiytyä tämän vuoksi. Ei ihme, että masennuskin vaanii ovella. Jos työuupumus näkyy enemmän työn ulkopuolisessa elämässä, uupuneen kertomaa työperäistä kuormitusta voidaan vähätellä.

Koska uupumus ja masennus eivät näy kaikille, osa saattaa epäillä masennuksen, uupumuksen todenperäisyyttä. Jos esimerkiksi masennuksesta sairauslomalla oleva istuu hyväntuulisen näköisenä kahvilassa ystävänsä kanssa, hänen sairausloman tarvetta voidaan epäillä. Suorastaan synti voi olla se, että tämä masentunut vieläpä nauraa jollekin hyvälle vitsille.

Uupumuksesta, masennuksesta kärsivälle on tärkeää suunnata ajatusta ja tekemistä niihin asioihin, jotka tuovat hyvää oloa. Tämä tukee toipumista. Muiden ihmisten kyseenalaistava suhtautuminen ei kuitenkaan tee tästä aina helppoa. Ihminen voi silloin alkaa kyselemään mielessään: ”Onko minulla lupa olla iloinen? Saanko nauraa? Voinko näyttää huumoriani ulospäin?”

Miten selvittää uupumuksen tai masennuksen aiheuttaneet asiat? Tärkeää on kuunnella uupunutta ilman kertomuksen vähättelyä. Uupunut, masentunut tietää itse parhaiten, mikä huonontaa oloa ja mikä antaa voimia ja tuo hyvää oloa. Uupunut ja masentunut on oman tilanteensa asiantuntija. Hän tietää myös parhaimmat ratkaisut tilanteeseensa. Hänen viestejään on siksi syytä kuunnella herkällä korvalla. Esimerkiksi uupuneen esiintuoma työpaikan tilanne voi vaatia muidenkin työntekijöiden osalta korjauksia, jotta uusia uupumustapauksia ei tulisi.

Uupuneen ja masentuneen kanssa voidaan pohtia yhdessä, mitkä asiat auttavat selviytymään, minkälainen tekeminen tuntuu mielekkäältä ja mitkä asiat sujuvat paremmin. Tärkeää on kannustaa menemään hyvää oloa tuovia asioita kohti ja rohkaista sellaiseen toimintaan, joka vie kohti parempaa tulevaisuutta.

Oikotien blogiteksti: Kun työolojen ongelmat kääntyvät työntekijän sairaudeksi

Teksti julkaistu elokuussa 2017 Oikotiellä Työkyöpeli –blogissa.

Facebookissa tuhansia reagointeja ja satoja jakoja.

Pari vuotta sitten otin jälleen kerran puheeksi työkuormani työnantajan kanssa. Olin kärsinyt työuupumuksesta jo aiemmin. Työnantajan edustaja kysyi: ”Etkös sä ole opiskellut työhyvinvointia? Eikös siihen kuulu myös ajanhallinta?”. Työnantajani odotuksena oli ilmeisesti, että olisin opintojeni myötä oppinut olemaan uupumatta sietämättömissä työoloissa. En oppinut olemaan uupumatta suoritetusta tutkinnosta huolimatta.

Sairauslomia oli työpaikassani paljon, ja vaihtuvuuskin oli ajoittain kova. Irtisanouduin tästä työstä noin vuosi sitten työuupumuskierteen vuoksi. Ironista oli, että olin todellakin opiskellut työhyvinvointia ylemmän AMK:n tutkinnon yhteydessä samaan aikaan, kun kärsin työuupumuskierteestä. Opinnot ja tutkimustiedon penkominen olivat valaisevia: ymmärsin opintojeni avulla, että työuupumus ei ollut minun vikani. Ymmärsin, että työpaikkani johtamisessa oli pahoja puutteita. Ymmärsin, että työnantaja yritti kääntää työuupumuskierteeni minun omaksi ongelmakseni.

Valitettavasti kokemukseni ei ole pelkkä yksittäistapaus. Kun kirjoitukseni kokemastani työuupumuskierteestä julkaistiin viime maaliskuussa Työterveyslaitoksen TTT-lehdessä, aloin saada yhteydenottoja muilta työssään kovia kokeneilta. Monessa työpaikassa käytetään käsittämättömän paljon voimavaroja uupuneisiin kohdistuviin toimenpiteisiin. Näistä ei ole mainittavaa hyötyä silloin, kun ongelmat ovat rakenteissa ja huonossa esimiestyössä, ja niille ei tehdä mitään. Esimerkiksi työterveysneuvottelu, jossa työnantaja etsii syytä työuupumukseen vain työntekijästä, voi muodostua työntekijälle painajaismaiseksi kokemukseksi. Näitä kokemuksia minun kanssani on jaettu, ja tämä oli myös oma kokemukseni.

Oma lukunsa on erilaiset työhyvinvointihankkeet, kurssit ja valmennukset. Niistä voi toki olla hyötyäkin, oikein toteutettuina. Kuitenkin olen saanut näistäkin kyynisiä kommentteja: ”Hankkeen jälkeen kaikki taas jatkuu niin kuin ennen.” Näistä hankkeista on joskus kysytty osuvasti: yritetäänkö työntekijöitä vain valmentaa sietämään paremmin sietämättömiä työoloja?

Sanna Rikala tuo väitöskirjassaan (2013) esille työuupumuksen yksilöllistymistä. Työpaikkojen asenteiden lisäksi myös sosiaaliturva edistää tätä yksilöllistymisen ongelmaa.  Esimerkiksi sairauslomaa ei voi saada työuupumuksesta. Suurelle osalle uupuneista kirjoitetaankin diagnoosiksi masennus. Työoloista lähtenyt työuupumus kääntyy paperilla uupuneen omaksi sairaudeksi ja ongelmaksi. Kuitenkaan kaikki työuupuneet eivät ole masentuneita.  Olen käsitellyt tätä asiaa myös toisessa blogitekstissäni.

Rikalan haastattelemat uupuneet kokivat masennusdiagnoosin hämmentävänä ja epäreiluna. Masennusdiagnoosi sai haastatellut etsimään vikaa itsestään. Sisäinen kamppailu tilanteen saamasta tulkinnasta aiheutti yhtä paljon kärsimystä kuin kiire ja työpaineet. Toipumisen kannalta ei siis ole vähäpätöinen asia, miten työuupuneen tilannetta lähestytään.

Viime vuonna Kansaneläkelaitos myönsi vielä ryhmämuotoista kuntoutusta työuupumuksen perusteella. Tutkimusten valossa antoisimmaksi koettiin vertaistuen saaminen. Valitettavasti kuntoutus ei muilta osin ollut kovin vaikuttavaa. Ja miten olisi ollutkaan, jos todelliset muutoksen tarpeet ovat työoloissa?

Nyt Kansaneläkelaitos on mennyt vielä enemmän sairauskeskeiseen suuntaan. Tämän vuoden alusta työuupunut voi päästä ainoastaan masentuneille tarkoitettuun kuntoutukseen, masennusdiagnoosilla. Näistä kuntoutuksista on jo tihkunut turhautuneita kokemuksia tietooni. Korkeintaan lievästä masennuksesta kärsivä työuupunut on voinut joutua samaan ryhmään vaikeasta masennuksesta kärsivän kanssa, jolla ongelmat tulevat muilta elämänalueilta kuin työstä. On selvää, että tällaisessa tilanteessa esimerkiksi vertaistuen saaminen vaikeutuu. Turhautuneita kokemuksia on tullut myös luennoista, jotka ovat saattaneet keskittyä enemmän masennukseen kuin työuupumukseen.

Yksilöllistyminen on laajempi ongelma. Diagnooseja asetetaan ihmisille enemmän kuin koskaan – ja pahimmillaan pohtimatta lainkaan olosuhteiden osuutta. Kyse lienee ainakin osittain länsimaisesta yksilöllistymisen kulttuurista, jossa lähdetään ”kaikki on itsestä kiinni” -ajattelusta.  Köyhyys, sairastuminen, uupuminen ja mielenterveysongelmat nähdään pahimmillaan ihmisen omana vikana ja sairautena, jotka yritetään hoitaa pelkästään pillereillä ja asennekasvatuksella. Mielestäni nämä edellä mainitut ongelmat voivat monesti olla merkkejä epäterveistä olosuhteista ja rakenneongelmista.

On ymmärrettävää, että esimerkiksi työuupumustilanteessa katse kohdistetaan mielellään uupuneeseen työolojen sijaan. Tämä on helpompaa kuin puuttuminen työpaikan ongelmallisiin rakenteisiin tai käskyttävään, pelolla johtamiseen. Työuupumus heikentää kuitenkin työtehoa ja lisää huomattavastikin henkilöstökuluja. Olisi siis henkilöstökustannustenkin kannalta tärkeää tarttua ajoissa työoloissa oleviin tekijöihin.

Uskonnollisilla yhteisöillä on suuri vastuu mielenterveysongelmian yhteydessä

Uskonnollisiin yhteisöihin hakeutuu myös mielenterveysongelmista kärsiviä. Kun osaaminen ei riitä, ihminen on ohjattava ulkopuolisen avun piiriin. Valitettavasti esimerkiksi psykoterapiaa voidaan vastuuttomasti mustamaalata – ja näin evätä apu sitä tarvitsevalta.

Teksti on julkaistu Ilkka-Lehdessä 9.5.2017.
Linkki: https://www.ilkka.fi/mielipide/yleis%C3%B6lt%C3%A4/lukijoilta-uskonnollisilla-yhteis%C3%B6ill%C3%A4-on-suuri-vastuu-1.2284655

Kopio tekstistä:

Terho Miettisen ja Raija Pellin kirjoittama kirja ”Harhaanjohtajat vahvassa uskossa” on saanut kritiikkiä usealta helluntaikirkon sisällä vaikuttavalta henkilöltä. Kirjaa on kritisoitu koko helluntaiyhteisöä leimaavaksi.

Markku Kulmala toteaa (Ilkka 28.4.2017), että kirjassa käsitellyt henkilöt Alma Kartanosta Markku Koivistoon ja Patrick Tiaiseen eivät edusta helluntailaisuutta tai vapaita suuntia. Kirja ei näin ollen käsittelisi lupauksensa mukaisesti helluntailaisuutta ja vapaita suuntia. Vapaa suunta on käsitteenä laaja, ehkä vaikeasti rajattavissakin. Mielestäni ainakin osa edellä mainituista henkilöistä edustaa vapaita suuntia.

On totta, kuten kritiikin esittäjät ovat todenneet, että kaikki helluntaiseurakunnat eivät kannata kristillistä ääriajattelua. Heiltä on kuitenkin jäänyt huomaamatta, että tämä asia todetaan Miettisen ja Pellin kirjassa (s. 13). Kirjan painopiste on kuitenkin vaietuissa epäkohdissa, mikä tulee myös hyvin esille. Viimeaikaiset reaktiot helluntaikirkon ja vapaiden suuntien puolelta osoittavat, että kirja osui arkaan paikkaan. Epäkohdista on syytä keskustella enemmänkin.

Minulla on henkilökohtaista kokemusta helluntailaisuudesta. Olen nähnyt siellä tervettä hengellisyyttä. Vaikka en kuulu enää helluntailaisiin, moni helluntailainen pitää edelleen minuun yhteyttä esimerkiksi sosiaalisen median kautta.

Valitettavasti törmäsin myös tukahduttavaan ääriajatteluun ja jopa huijaamiseen. Ehkä räikein todistamani tapaus oli väite yhden syöpään parantumattomasti sairastuneen yliluonnollisesta parantumisesta. Myöhemmin tuli ilmi, että kyseinen henkilö ei ollutkaan parantunut.

Toinen väitetty ihmeparantuminen koski masentunutta henkilöä. Henkilöllä alkoi olla havaintojeni perusteella jopa maanisuuteen viittaavaa käytöstä. Myöhemmin selvisi, että uusi masennusjakso oli taas päällä.

Mielenterveysongelmien kohdalla ammattiapuun suhtauduttiin osittain kielteisesti. Olen todistanut tilannetta, jossa helluntaikirkon nuorisopastori julisti seurakunnan edessä: ”Mikään terapia ei voi parantaa, vain Jumala voi.” Lisäksi todettiin: ”Terapia voi viedä pois Jumalasta”. Tämä voidaan nähdä hienovaraisena tapana pelotella helvetin tulella.

Miksi psykoterapiaan voidaan suhtautua kielteisesti? Yksi syy lienee vallankäytössä. Kun ihminen hakeutuu esimerkiksi psykoterapiaan, hän alkaa parhaimmillaan ottaa elämänsä omiin käsiinsä. Tähän kuuluu myös kriittinen ajattelu. Ihminen voi alkaa kyseenalaistaa seurakunnassakin vallitsevia ajatustapoja ja uskonkäsityksiä. Tämä voidaan kokea uhkana sellaisessa yhteisössä, jossa johtajan todelliset motiivit ovat vallankäytössä ja itsensä pönkittämisessä.

Helluntaikirkon johtava pastori Markku Tuppurainen totesi puolustukseksi (Ilkka 28.4.2017), että hengelliseen yhteisöön hakeutuu vaikeasti rikkoutuneita ihmisiä. Tällaisessa tilanteessa uskonnollisilla yhteisöillä ja johtohenkilöillä on suuri vastuu. Jos omat taidot eivät riitä rikkoutuneen ihmisen tukemisessa, on ohjattava henkilö uskonyhteisön ulkopuolisen ammattiavun piiriin.

Mielestäni Miettisen ja Pellin kirja antaa jokaiselle kristilliselle yhteisölle mahdollisuuden katsoa itseään peiliin – kirkkokunnasta riippumatta. Epäkohtia löytyy myös nykyisestä kirkkokunnastani, Evankelis-luterilaisesta kirkosta.

NINA NORES-SYVÄNEN

sosionomi YAMK psykoterapian opiskelija Helsinki